Kolumni TAKU-lehdessä 4/14.

Vaeltelen loputtomien kirjapöytien keskellä Helsingin kirjamessuilla. Jossakin juontaja toteaa viimeisen messupäivän lähestyessä loppuaan, että tälläkin pikku lavalla on vieraillut sata kirjailijaa messuviikonlopun aikana. Poistumme katkeamattomana virtana kohti Pasilan asemaa, kaikilla molemmissa käsissä kassit täynnä kirjoja.

Kirjamessuilla kotimainen kaunokirjallisuus, käännöskirjallisuus ja tietokirjallisuus näyttäisi kukoistavan. Messuille tullaan ostamaan kirjahyllyihin uusia asukkaita, mutta myös pällistelemään kirjailijahahmoja, mystisiä luojajumalia romaanitaiteen takana.

Entä miten on kirjallisuudentutkimuksen laita? Jos on kirjoja, kaiketi on myös niitä, jotka tutkivat.

Korkeakoulut ovat kovassa muutoksessa. Monet muutokset, esimerkiksi rahoituksen uudistus, koettelevat eniten humanistisia aloja. Kaavaillut tiukennukset alan vaihtamiseen ja toisen opiskelupaikan hakemiseen näkyivät jo viime keväänä. Kirjallisuustieteeseen oli hakijoita samaan tapaan kuin aiemmin, mutta pääsykokeisiin osallistui vain murto-osa. Uudet hakijat eivät uskalla ottaa paikkaa vastaan, vaan viettävät mieluummin välivuoden ja hakevat ykköskohteeseensa uudelleen ensi kerralla.

Minulle kirjallisuustiede oli alun perin hyvä varasuunnitelma. Pyrin lukion jälkeen tuloksetta opiskelemaan journalistiikkaa, mutta pääsin sisään kirjallisuustieteeseen. Tämä ala vei mennessään. Löysin samalla tavalla ajattelevia ja samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Taide ja kirjallisuus ovat kenties hienoimpia tutkimuskohteita: inhimillisen taidon näytteitä, yhteiskunnallisia suhteita ja sivistystä.

Monen opiskelupaikan sopivuuden itselle huomaa vasta kokeilemalla. En tiedä, olisinko tulevassa hakujärjestelmässä itsekään uskaltanut ottaa opiskelupaikkaa kirjallisuustieteessä vastaan.

Nykymaailmassa luetaan enemmän ja monipuolisempia tekstejä kuin koskaan. Kertomus elää renessanssiaan niin romaanin kuin lehtien sivuilla, Facebook-päivityksissä ja vaaliohjelmissa.

Kun kirjamessuilla 2014 julkaistaan uutuusromaani, kommentoi se tietoisesti ja tietämättään aina aiempaa traditiota. Tekstienvälisyydessä on kyse sen huomaamisesta, miten tekstit kommunikoivat keskenään ja miten tarinat, maailmat ja hyvät ideat kiertävät. Tekstienvälisyys on varmasti yksi merkittävimpiä kysymyksiä myös tulevaisuudessa, sillä se linkittyy vahvasti tekijyyden ja alkuperäisyyden ongelmiin.

Muuttuvassa maailmassa tekstit eivät katoa mihinkään. Kirjallisuustiede kasvattaa monenlaisten tekstien asiantuntijoita. Samalla on syytä tuntea tekstien historia. Se tuo kaukonäköisyyttä, jolle olisi tilausta myös julkisessa keskustelussa tai korkeakoulujen tulevaisuudesta päätettäessä.

Ville Hämäläinen
Teema ry:n puheenjohtaja