Tuli syksy ja tuli talvi, vaikkei syksyn talveksi vaihtumista huomannutkaan. Sellainen syksy, jona aurinko paistoi kuukaudessa alle kaksikymmentä tuntia. Tuli syksy, jona kymmenentuhatta merkkiä ei riittänyt ajatusten selvittämiseen. Tulivat kiireet, velvollisuudet, stressi ja vatsanväänteet, pettymykset kun ei pystynyt kaikkeen mihin oli lupautunut.

Tuli syksy, jona istuttiin päivästä toiseen samassa seurassa lounaalla, keskusteltiin, hengähdettiin ja jatkettiin työtä. Olin varma muutamasta asiasta, mutta kaikesta muusta epävarma.

Puhetta lähtemisestä. Sama tapahtui taas. Jälleen tajusin ikävöiväni jo etukäteen. Kun osaisi nauttia siitä, että olemme tässä kasvotusten. Kohta se ei enää ole arkipäivää, eikä edes mahdollista pitkään aikaan.

Aarhus, Berliini, Kanada, Keski-Eurooppa, Helsinki. Ja miksi minä olen aina sillä puolella, joka jää? En ole varma, enkö halua vai enkö uskalla lähteä.

***

Pimeys laskeutuu usvaisten peltojen ylle junan kiitäessä tasaista tahtiaan. Turussa oli auringonlasku kauneimmillaan, Tampereelle saavuttaessa on jo yö. Takana on viikonloppu ja kirjamessut, jälleennäkemisen iloa tuttujen kirjallisuudenopiskelijoiden kanssa, jonkin verran olutta. Aamuaurinko tuntemattomalla mutta mukavan näköisellä sisäpihalla, cappuccino Café Artissa, johon rakastun joka kerta uudelleen.

Kun hain opiskelemaan, pohdin pitkään Tampereen ja Turun välillä. Olin sinä kesänä tympääntynyt tuttuun ja turvalliseen ja olin liian sidoksissa siihen lähteäkseni muualle. Kävin parin kuukauden sisään Turussa kolme tai neljä kertaa. Kaunis ja uusi kaupunki, uudet ihmiset sekä humanistinen ilmapiiri kiehtoivat. Kaupunki oli sopivan kokoinen, monu kaverini oli lähtenyt sinne lukion jälkeen. Kahvilat, baarit ja kirjakaupat. Joka kerta astuessani junasta rautatieasemalla, hartioilta putosi muutama kilo.

Jäin Tampereelle.

Helsinki lounasaikaan. Ihmiset pysähtyvät lukemaan ravintoloiden lounaslistoja ikkunoista. Rakennustelineiden alle pujahtaessa sateenvarjot taitetaan rivakasti, kaikki samaan tehokkaaseen tahtiin.

Kaisa-talon yliopiston pääkirjastossa kaikuvat hiljaisuuden äänet, yskähdykset, niiskutukset, takit, askeleet. Silti hyllykilometrien katveessa, suurista ikkunoista avautuvaa näkymää tuijotellessa on helpompi keskittyä kuin Tampereen pienessä, tunkkaisessa yliopiston pääkirjastossa. Joka ei ole auki lauantaisin. Jossa ei ole niitä kirjoja, joita kaipaisi.

Viimeisen parin vuoden ajan olen käynyt Helsingissä usein niin opiskelu-, huvittelu- kuin työntekotarkoituksissa. Pidän yliopiston ilmapiiristä. Pidän kaupungilta näyttävästä kaupungista. Pidän yllätyksellisistä, kuka mistäkin kaupunkiin saapuneista ihmisistä.

Omat akateemiset intentioni tuntuvat suuntautuvan jatkuvasti sellaisiin aiheisiin, joita voisi opiskella Helsingissä vaivattomammin. Jos hyvin käy voin ensi syksynä syventää omaa suhdettani Helsingin yliopistoon. Rehellisesti sanoen moni asia akateemisten pyrkimysteni kannalta olisi helpommin saavutettavissa siellä.

Opiskelen edelleen Tampereella.

***

Harju kohoaa kahden järven välissä. Aikoinaan Tampere oli Suomen ensimmäinen teollisuuskaupunki, joka toi vaurautta koko maahan. Historiasta on jäljellä joukko uljaita punatiilisiä tehdasrakennuksia, riitelyä tilojen nykykäytöstä ja tarpeellisuudesta, pyhäinpäivän ilta, jona punaisten muistomerkki on kynttilöitä täynnä ja valkoisten vastaavalla vain muutama loistamassa.

Bussit jyrisevät mukulakivikadulla. Jossain on jälleen pystytetty vaneriaidat työmaan ympärille. Tampere ei taida tulla koskaan valmiiksi.

Ukkini oli asentamassa ensimmäisiä Valoviikkoja. Ukki täytti kuukausi sitten 75 vuotta. Hän– paljasjalkainen tamperelainen – on nähnyt kaupungin kovin monennäköisenä. Ukki ja Mummu tapasivat ollessaan yhtä aikaa töissä Lapinniemen tehtaalla. ”Onni löytyi pumpulilaarista.” Ukin omien sanojen mukaan se pelasti hänet. Moni ikätoveri meni pullon perässä hautaan.

Miten monessa valossa Tampere onkaan Ukille näyttäytynyt.

Hämeenkadulla on ruuhka vain kahdesti päivällä: aamulla ja iltapäivällä, kun ihmiset lähtevät töihin ja palaavat sieltä. Ihmiset astuvat busseihin tasaisena virtana sanattomasta sopimuksesta, väistelevät, juoksevat, keksivät että nyt on kiire. Katson Hämeenkadun ihmisvilinää kahvilan ikkunasta. Valoviikkojen vanhat kuviot loistavat viimeistä kertaa. Kuvassa on paljon tuttua, varmasti monelle ulkopaikkakuntalaisellekin.

Itselleni tämä kaupunki on kuitenkin jotakin muuta. Minulle Tampere on se näkymä, jota katson sillalta, josta näkee kaupungin koko keskustan. Aamun lempeässä valossa, päivän poltteessa ja iltaisin pelkkinä valopisteinä. Lukemattomia määriä valopisteitä, mahdollisuuksia. Kauempana siintää lähiöitä täynnä koteja ja kapakoita.

Kaupunki on asettumisen topos. Kaupunkeihin on paettu ahdasmielisiä, nurkkakuntaisia ja sisäsiittoisia ympäristöjä. Niin erilaista ei olekaan, etteikö kaupungissa voisi sulautua ja löytää kaikupintaa. Kun kaikki ovat erilaisia, ei ole erilaisia.

Jaakko Stenhäll, Tampereen yhdyskuntalautakunnan varapuheenjohtaja ja vihreä kansanedustajaehdokas, kirjoitti painavan blogitekstin ”Miksi rakennamme kaupunkeja – jotta elämä helpottaisi”. Stenhäll ottaa esiin Yhdysvalloissa suosiota saaneen It gets better –kampanjan, jossa rohkaistaan seksuaalivähemmistöihin kuuluvia nuoria. Pieneltä paikkakunnalta kotoisin oleva Stenhäll kirjoittaa, että sama pätee osittain kaupunkiin: siellä erilaiset ihmiset löytävät helposti mieleisiään yhteisöjä ja kanssakäyminen on vaivatonta.

Politiikalla voidaan edistää tai vaikeuttaa tätä. Kaupungit eivät ole vain kivisiä taloja ja teitä, vaan mahdollisuuksia.

Jätän maailman murheet kiivetessäni Pispalan harjulle. Seison kohdassa, josta näen sekä Pyhäjärven että Näsijärven. En tunnista paikkoja samoiksi kuin puoli vuotta sitten. Silhuetit säilyvät, mutta tarinan hahmot ovat moneen otteeseen vaihtuneet.

***

On vuoden pimein päivä. Valon aika on lyhimmillään. Päättymässä on raskas vuosi, josta on jäljellä enää joulun pyhät ja pari hassua välipäivää, jotka tiedän viettäväni unisessa horroksessa.

Tähän syksyyn on mahtunut riittämiin pieniä vastoinkäymisiä, huolta ja murhetta. Kun tarpeeksi moni päivä tuo tullessaan uusia ikäviä yllätyksiä, pelkää aamulla noustessa jo sitä, mihin tänään joutuu pettymään.

Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. Søren Kierkegaard kirjoitti aikanaan jonkinlaisen pienoisromaanin ja hartauskirjan sekoituksen Jeesuksen vertauksesta taivaan linnuista ja kedon kukista. Luettuani sen jaksoin hetken olla reipas, tosin korkeintaan ensimmäiseen vastoinkäymiseen asti.

En jaksa juhlia uutta vuotta, sillä mikään ei muutu yhdessä yössä. Itsekuri, ahkeruus, oma kasvu eivät ole kalenterivuoden tavoitteita. Ne rakentuvat pitkäjänteiselle työlle, reflektoinnille ja epäonnistumisille.

Olisi järjenköyhää sitoa oma kasvaminen vuosiluvun vaihtumiseen. Tavoitteita voi asettaa, mutta niitäkin omien voimavarojen pohjalta.

”Syksy tulee ja lehdet lakastuu. Sitten talvi ja alkaa pakastuu. Kevät saapuu ja jengi rakastuu. Kesä loppuu ja tuntuu ettei koskaan takas tuu.”

***

Ja kaikki on kuitenkin hyvin.

Kuulaat pakkaspäivät tulivat, kun niitä ei enää osannut odottaa. Kun päivät ovat lyhyitä, yrittää jokaisen auringonsäteen imeä itseensä. Viikot ovat kuluneet tiuhaan tahtiin, päivät ovat lyhyitä ja illat loputtoman pitkiä. Huomenna on jälleen aatonaatto. Joulu koittaa vuosi vuodelta nopeammin.

Jouluna juhlitaan valoa. Keskellä talvea on juhlittu sitä, miten valo voittaa pimeyden. Pitkän kaamoksen jälkeen koittaa kuitenkin kevät. Marras vaihtuu hedelmällisyyteen ja kasvuun.

Sama valon sanoma laajemmassa merkityksessä on myös kristinuskon joulussa. Olen tänä talvena pohtinut, että kertomus ihmisten keskuuteen syntyvästä, viattomasta lapsesta, vapahtajasta on uskonnolliseksi kertomukseksi varsin lempeä. Mielestäni sellaiselle voi hyvin uhrata ajatuksen tai pari vuoden pimeimpänä aikana. Jotain lohdullista tuossa tarinassa on, varsinkin kun maailma menee monella tapaa aina vain hullumpaan, kohtuuttomampaan ja sotaisampaan suuntaan.

Joulun sanoman pohtiminen joulun sanoman pohtimisen vuoksi on vähän pliisua. Tänä jouluna iloitsen itse eniten siitä, että näen tämän parin viikon aikana monia rakkaita ihmisiä, jotka ovat lähteneet kauas toisiin kaupunkeihin ja maihin opiskelun tai muun takia. Kun ensi vuosi on suurella todennäköisyydellä tätäkin kiireisempi, tuntuu isovanhempien ja perheen kesken vietetty aattoilta siunaukselta.

Joulu on yhteen kokoontumisen juhla. Lepoa, iloa, valoa.

Pispalanharju

 

Jaa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.