Päivi Räsänen piti vuosi sitten Kankaanpään kansanlähetyspäivillä puheen, josta nousi kohu. Puheessaan Räsänen totesi, että joskus laki ja omatunto eivät mene yksiin. Aion kohunkin uhalla sanoa, että olen tästä samaa mieltä.

Suomalaisten oikeustaju ja nykyinen lainsäädäntö eivät aina kohtaa.

Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että 169 000 suomalaista allekirjoitti kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Se on reippaasti enemmän kuin mitä Jyväskylässä on asukkaita. Taloustutkimuksen kyselyn mukaan 65 prosenttia suomalaisista hyväksyisi aloitteen.

Kuitenkin kymmenen kansanedustajaa yritti jo torpata aloitteen etenemisen lakivaliokunnassa. Näitä kansanedustajia ei kiinnostanut, kenen mandaatilla he toimivat.

Lainmuutoksen vastustajien argumentit ontuvat. Joku perustelee vastustuksensa, sillä että lapsi tarvitsee äidin ja isän. Jonkun mielestä avioliittoon kuuluu automaattisesti perheen perustaminen. Toisen mielestä avioliiton käsitettä ei voi muuttaa. Joku olisi valmis antamaan samat oikeudet – mutta säilyttäisi rekisteröidyn parisuhteen nimityksenä samaa sukupuolta olevien parien liitolle.

Jonkun mielestä avioliittolakia ei voi muuttaa, koska sitten pitäisi muuttaa montaa muutakin lakia.

Osalle kansanedustajista on tärkeämpää puolustaa käsitteitä mieluummin kuin ihmisiä. Kuitenkaan tasa-arvo ei ole keneltäkään pois. Tämä toisi saman oikeuden niille, joilla sitä ei ole. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei vie heteroilta oikeutta avioliittoon.

Helsingin Sanomat kertoi valiokunnan äänestyksen jälkeen, että ratkaiseva vuosi kannatuksessa oli 1967. Sitä aiemmin syntyneet äänestivät aloitetta vastaan, kun taas vuoden 1967 jälkeen syntyneet äänestivät aloitteen puolesta.

Iällä ei ole vaikutusta siihen, onko ihminen kykenevä päättämään yhteisistä asioista. Luutuneita asenteita esiintyy kuitenkin aina suhteessa sitä enemmän mitä vanhempia päättäjät ovat.

Olen tänä keväänä ja kesänä jututtanut useampiakin kokeneita poliitikkoja. Olen saanut kuulla pojittelua ja sitä, kuinka tähän ikään mennessä opit sitten.

Eräs tänä keväänä Euroopan parlamenttiin varasijalta päässyt meppi totesi keskustelumme aluksi, että ennen kuin sinä olit syntynytkään, minä työskentelin jo journalistina.

Keskustan kansanedustaja Mikko Alatalo laulaa yhdessä laulussaan osuvasti – suorastaan itseironisesti – ”en totta vie, oo tähän ikään tullut tahallaan”. Alatalo on oikeassa. Iälleen kun ei voi mitään. Asenteilleen kuitenkin voi.

Kuuntelin ilolla vasemmistoliiton kansanedustaja Erkki Virtasta, 61 vuotta, joka sanoi olevansa suuri avioliiton puolustaja. Hän puolustaa avioliittoa miehen ja naisen, miehen ja miehen sekä naisen ja naisen välillä. Virtanen huomautti, ettei homoseksuaalien oikeus mennä naimisiin loukkaa hänen 40-vuotista avioliittoaan.
Meillä on jokaisella politiikan osa-alueella vastuu tulevista sukupolvista. Emme saa tehdä omista vanhoista asenteistamme taakkaa tuleville sukupolville.

Myös kansalaisaloitteet ovat herättäneet närää joissakin kansanedustajissa. Aloitemahdollisuutta on kutsuttu jopa demokratian ohituskaistaksi. Sitä se ei suinkaan ole, mutta se on hyvä väylä vaikuttaa niihin asioihin, joihin suomalaiset haluavat muutosta, mutta poliitikot eivät ole halukkaita tarttumaan.

Vaaleissa äänestämistä pidetään jonkinlaisena yhteiskunnallisen vaikuttamisen kuninkuuslajina. Samaan aikaan kaikki päättäjät eivät luota siihen, että äänestäjät voitaisiin päästää vaikuttamaan yhteiskuntaan vaalien välilläkin.

Lähidemokratia ja avoimuus ovat keino osallistaa ihmisiä yhteiskunnan jäseniksi. Kaksi sataa neljän vuoden välein valittua edustajaa eivät välttämättä aina tiedä, mikä on meille parhaaksi.

Kansalaisaloite ei yksistään riitä. Konservatiiveilla on vielä mahdollisuutensa hankaloittaa käsittelyä ja valmistelua.

Siksi tarvitaan myös aktiivista valvontaa. Äänestäjän velvollisuudet eivät pääty vaalipäivänä, kun ääni on pudotettu uurnaan. Aktiivinen kansalainen seuraa, miten hänen ehdokkaansa tai puolueensa käyttää äänestäjän antamaa mandaattia.

Mitä kauempana päättäjä on, sitä helpompaa näyttää olevan mandaatin unohtaminen. Tämä näkyy surullisella tavalla europarlamentissa. Euroopan vihreiden suomalaismepit pitävät netissä seurantaa suomalaismeppien äänestyskäyttäytymisestä. Jotkut istuvat mepit olivat äänestäneet sellaisia asioita vastaan, joiden puolesta sitten puhuivat vaalikentillä. Kun he kuulivat Miten meppi äänesti –sivustosta, kyseiset mepit suuttuivat ja käyttivät kovaakin kieltä mollatessaan sivustoa.

Heidän mielestään Euroopan parlamentista pitäisi kertoa enemmän suomalaisille, mutta meppien äänestämisestä heidän mukaansa ei saanut kertoa. Aiemmin mainitsemani varapaikalta uuteen parlamenttiin päässyt ehdokas jopa sanoi, että on muitakin tapoja vaikuttaa kuin äänestäminen parlamentissa. Epäselväksi jäi, miksei meppi voi äänestää siten, miten ajattelee.

Jos olenkin Päivi Räsäsen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomen laki ja suomalaisten oikeustaju eivät aina kohtaa, muusta en hänen kanssaan sitten olekaan samoilla linjoilla. Räsänen on esimerkki yhteiskunnan kehityksen jarrusta. Kaikki eivät luota ihmisten kykyyn päättää itse.

Suomen päihdepolitiikasta voisi puhua kellon ympäri, mutta tyydyn nyt ottamaan yhdeksi esimerkiksi kannabiksen käytön laillistamista koskevan keskustelun.

Tietämys kannabiksesta on lisääntynyt. Poliisin resurssit menevät kotikasvattajia jahdatessa hukkaan, mikä on pois järjestelmällisen rikollisuuden kitkemisestä. Kannabiskokeilut ovat yleisiä. Yhdestä kokeilusta voi kuitenkin hintana olla työ- tai opiskelupaikan menettäminen, mikä on kohtuutonta ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi.

Yksi epäkohta on huumeiden käytön rangaistavuus. Samaan aikaan pelko merkinnästä rikosrekisteriin estää monen käyttäjän hakeutumisen apuun. Tämänhetkinen huumelainsäädäntö perustuu moralisointiin. Siinä huumeet nähdään absoluuttisina pahoina, mutta niin nähdään myös niiden käyttäjät. Silloin suljetaan silmät ihmisten hädältä ja huumeiden käyttäjien monilta muilta ongelmilta.

Vihreät päätti puoluekokouksessa edistää käytön rangaistavuudesta luopumista.

Kannabiksen käytön depenalisointi ei ole aivan yksinkertainen eikä ongelmaton asia. Äänestin kuitenkin puoluekokouksessa sen puolesta. Haluan nimittäin, että vihreät on se puolue, josta liberaalimman päihdepolitiikan kannattajat löytävät aidon vaihtoehdon.

Puoluekokouksessa vihreät otti poikkeuksellisen voimakkaasti kantaa useampaankin isoon kysymykseen. Vaikka en ollut kaikesta samaa mieltä, taivuin äänestämään uudistusmielisen kannan mukaan. Siksi, että vihreillä olisi tehtävä.

Vihreiden tehtävä on uudistaa yhteiskuntaa. Meillä on tarpeeksi nykytilan säilyttäjiä ja niitä, jotka pitävät kynsin ja hampain kiinni saavutetuista eduista. Rohkeutta on uudistaa yhteiskuntaa.

Minä olen lähtenyt politiikkaan muuttaakseni maailmaa, en viivyttääkseni kehitystä tai pitääkseni kiinni asioiden nykytilasta. Jos en haluaisi muuttaa maailmaa, voisin jäädä kotiin kaivelemaan hampaitani.

Muutos ei aina ole sama asia kuin edistys. Yhteiskuntaa kannattaa uudistaa esimerkiksi kansalaisten oikeustajun mukaiseen suuntaan. Samoin on ongelmallista, jos lainsäädäntö kulkee tieteen saavutuksista jäljessä. Päättäjiltä tarvittaisiin nykyään parempaa perehtymistä eri tieteenaloihin.

Vihreät ovat tulevissa vaaleissa aito vaihtoehto yhteiskunnan uudistajiksi. Se on tapa erottua edukseen. Yhtenä kiistelyn kohteena oli se, lukeeko ohjelmassa, että ”vihreät ovat feministinen puolue”.

En usko, että mikään puolue ainakaan julkisesti vastustaa tasa-arvoa. Myös muut puolueet ajavat tasa-arvon asiaa, mutta olemalla feministinen puolue, vihreät on enemmän. Enää tarvitsisi määritellä vihreä feminismi. Minulle se on yhteiskunnan sukupuolittuneiden ja syrjivien rakenteiden aktiivista etsimistä ja purkamista. Se on herkkyyttä puuttua diskursseihin ja asenteisiin.

Vihreiden laatima tavoiteohjelma tuskin edustaa täysin kenenkään arvoja ja tavoitteita. Ohjelman siirtäminen sanoista tekoihin on kuitenkin kaikkien vihreiden ehdokkaiden ja päättäjien tehtävä. Ei ole synti pyrkiä muuttamaan yhteiskuntaa tulevaisuuden näköiseksi.

Aleksis Kiveä siteeratakseni: ”niin muuttuu maailma, Eskoni”. Maailma varmasti muuttuu, edistimme muutosta tai hidastimme sitä. Voimme aina antaa ajan kulua ja odottaa, mutta voimme myös olla muutoksen eturintamassa. Haluan tulevissa vaaleissa nähdä vihreät muutoksen ja edistyksen ajajina.

Olin hiljattain mukana eräässä debatissa, jossa vastapuoli sanoi, että yhteiskunta on lopulta sen jäsenet – siis me.

Yhteiskunta on kuitenkin muutakin. Se on meitä edeltäneiden laatimia normeja, se on pinttyneitä asenteita, joita tekohengitetään, se on sääntöjä, joita emme halua syystä tai toisesta noudattaa.

Yhteiskunta on myös ne keinot, joilla sen jäsenet voivat muuttaa normeja. Se on ajallinen ja historiallinen ilmiö, joka on vaikeasti paikannettavissa. Myös siinä on maantieteellisiä ja historiallisia eroja, ketkä sen jäsenistä saavat vaikuttaa. Silti esimerkiksi naiset ovat yhteiskunnan jäseniä silloinkin, kun heillä ei ole äänioikeutta. Yhteiskunta ei ole koskaan me, vaan yhteiskunta on turhan usein me ja ne. Edelleenkin on ihmisiä, jotka haluavat esimerkiksi ihonvärin perusteella sulkea toiset pois suomalaisesta yhteiskunnasta.

Meidän on edistettävä sitä, että emme jaottelisi ihmisiä meihin ja niihin toisiin. Pahin virhe on luulla, että lähtökohtani ovat omaa saavutustani.

Päivi Räsänen siteerasi puheessaan Paavalin sanoja: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” Keisarille tulee antaa, mikä keisarille kuuluu. Se ei kuitenkaan estä meitä muuttamasta yhteiskuntaa samalla. Kärjistetysti voisi sanoa: enemmän tulee muuttaa lakeja kuin noudattaa niitä. Tätä ei pidä tulkita väärin. Lakeja on syytä noudattaa. Vielä kannatettavampaa on pyrkiä muuttamaan niitä sellaisiksi, että niitä voi noudattaa myös omantuntonsa pohjalta.

20140807-184312-67392271.jpg

Jaa:
Tagged With:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.