Jokainen tarvitsee pysähtymisen kokemuksia. Parhaiten niitä tarjoaa taide.

Parhaillaan vietetään Teatterikesää, johon tämä Tapahtumien yökin kuuluu. Tamperetta voi talvellakin nimittää maamme teatteripääkaupungiksi. Kahden laadukkaan laitosteatterin ohella meillä on runsaasti tasokkaita harrastaja- ja puoliammattilaisteattereita. Teatteri tarjoaa paitsi katsojille pohdittavaa myös harrastajille hienon tavan kohdata toisia samoista asioista kiinnostuneista.

Tampereen eri taidemuseot tarjoavat hyvin nähtävää. Viime vuosina kuvataiteen ystäviä on hemmoteltu nimekkäilden taiteilijoiden teoksilla. Eikä tarjonta jää vain Tampereen museoihin. Tänä kesänä Mäntän kuvataideviikkojen teemana on ollut ”Hetkinen”, minkä voi ajatella viittaavan niin taiteen puhuttelevuuteen kuin siihen, miten taide on nykyaikana keino pysähtymisen kokemukseen. Samoin Mänttä-Vilppulassa sijaitsevaa Serlachiuksen taidemuseota on verrattu Kiasmaan nykytaiteen kokoelmien perustella.

Taide on monella tapaa yhdistävä side. Se yhdistää meidät toisiin kulttuureihin ja toimii universaalina kielenä. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Teatterikesän ohjelmistossakin nähty Noir?-tanssiteos. Kansainvälisyys on taiteen valtti. Samalla se haastaa katsoja kompetenssia ja avartaa näkökulmaamme. Kirjallisuus voi parhaimmillaan lyhentää välimatkoja. Ei tarvitse lentää toiselle puolelle maapalloa, kun voi päästä käsiksi siihen, miten toisenlaisen kulttuurin kasvatti jäsentää kokemuksiaan maailmasta.

Taide on portti menneisyyteen, kadotettuun aikaan. Tänä kesänä ihailin Saksan Trierissä tuomiokirkon museossa erästä triptyykkiä, joka kuvasi Raamatun tapahtumia. Maalauksen symboliikassa, tyylissä ja ajan kuluttamassa pinnassa riitti tulkittavaa ja ihmeteltävää.

Samalla triptyykki kertoi hyvin pelkistetyn ja tiivistetyn tarinan, joka vaati katsojalta aktiivista osallistumista. Nykyisin suuria kertomuksia ovat HBO:n tv-sarjat – jotka ovat nekin esteettisiä ja vaikuttavia – mutta puhuttelevuus on niiden massiivisuudessa. Trierin tuomiokirkon triptyykki puhuttelee niukkuudellaan.

Samalla reissulla kävimme ystäväni kanssa useammassakin taidemuseossa. Myöhäiskeskiajan ja renesanssin taiteen museossa oli nähtävillä töitä, joissa oli kuvattu mitä rujomman näköisiä paholaishahmoja, joita helvetissä olisi vastassa. Toisenlaista tunnelmaa oli Brueghelin töissä, joissa kuvattiin juhlintaa, oluen juontia ja karnevaaleja. Tauluista löytyy jatkuvasti lisää yksityiskohtia. Taide voi siis toimia porttina menneeseen aikaan, tuon ajan ihmisten arkeen.

Taiteessa ikuistetaan. Ikuistaminen on sanana kuvaava. Jostakin tehdään ikuista. Kaikki on toki katoavaista, mutta kun taideteos on museossa nähtävillä monen sadan vuoden päästä, voi sitä sanoa jo ikuiseksi.

Jos ennen kuvataiteen kuvastosta valtaosa liittyi kristinuskoon, on taiteella nykyään merkittävä tehtävä yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Taide on hyvä keino ottaa hienovaraisesti kantaa. Taiteen ei tarvitse osoitella tai esittää vedenpitäviä järkeenkäyviä argumentteja. Taide voi herättää ajattelemaan itse.

Kiasmassa on parhaillaan menossa valokuvaaja-taiteilija Alfredo Jaarin näyttely. Jaar on chileläinen ja käsittelee töissään Chilen sotilasvallankaappausta ja yhteiskunnallisia aiheita. Vuonna 1994 Jaar oli kuullut Suomen tiukasta maahanmuuttopolitiikasta. Jaar oli laskenut, että Euroopan maissa maahanmuuttajien osuus on keskimäärin 20 prosenttia väestöstä. Niinpä Suomessa pitäisi olla miljoona maahanmuuttajaa enemmän. Tämän innoittamana Jaar kokosi miljoona Suomen passia lasivitriiniin. Kiasmassa esillä oleva työ on puhutteleva.

Pidän Alfredo Jaarin tempperamentistä. Hän näkee jotain pysähdyttävää ja pystyy kanavoimaan sen mitä hienoimmiksi teoksiksi.

Kokemuksiin taiteesta on oltava kaikilla mahdollisuus. Taide tarjoaa elämyksiä, joita ei voi rahalla mitata – tosin niiden kokemusten äärelle pääseminen vaatii rahaa.

Kun kotitalouksien taloudellinen tilanne on heikko, kulttuurista karsitaan ensimmäiseksi. Siksi on tärkeää, että kaupungit tarjoavat alennettuja lippuja opiskelijoille, eläkeläisille ja työttömille. Samoin ilmaiset vuorot hiljaisina päivinä lisäävät kävijöitä sekä levittävät sanaa kulttuuripalveluista.

Kulttuurin voi nähdä ylimääräisenä kulueränä tai tarpeettomana luksuksena. Taide-elämykset luovat kuitenkin hyvinvointia, auttavat jaksamaan arjessa ja sivistävät.

Sivistysvaltio ei niukkoinakaan aikoina saa karsia kohtuuttomasti henkisestä pääomasta.

Opiskelen itse kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistossa. Taiteen tutkimuksen opiskelu osoittaa, miten taiteessa on kyse historiallisesta, yhteiskunnallisesta ja monipuolisesta inhimillisestä taidosta ja kyvystä. Taiteessa on kyse ihmisten upeista ja ainutkertaisista saavutuksista, jotka auttavat ymmärtämään ympäröivää maailmaa.

Yle uutisoi vuosi sitten tutkimuksesta, jonka tulos oli, että kaunokirjallisuuden lukeminen voi jopa parantaa ihmisen empatiakykyä. Vaikka tutkimusta saattaa kritisoida hyvin syin, ollaan siinä totuuden jäljillä.

Kirjallisuuden mahdollisuutta kehittää empatiakykyä voisi tutkia kirjallisuustieteen metodeinkin. Siinä asetutaan toisen asemaan, otetaan toisen näkökulma, mikä voi olla mitä tahansa lapsen ja murhaajan väliltä.

Myös kulttuurin ja taiteen alojen opiskelua tarvitaan. Kyse on paljon muustakin kuin kaunokirjallisuuden lukemisesta. Kyse on monenlaisten tekstien tulkinnasta, tyylilajien tunnistamisesta, retoriikasta, kulttuurien ja diskurssien tuntemisesta.

Humanistiset alat ovat lopulta hyvinkin yhteiskunnallisia ja ne tarjoavat uudenlaisen, sivistyneen näkökulman nykyiseen julkiseen keskusteluun. Samalla kaunokirjallisuus on täynnä oppimateriaalia erilaisuuden kohtaamiseen ja suvaitsemiseen.

Taide tarjoaa jotakin ainutlaatuista ja korvaamatonta. Sivistysvaltion on turvattava jokaiselle oikeus ja mahdollisuus taiteen tuottamiin kokemuksiin. Se ei saa jäädä kiinni varallisuudesta, asuinpaikasta tai esimerkiksi vammaisuudesta. Ei riitä, että katsojille turvataan pääsy taiteen pariin. On myös turvattava taiteen tekemisen mahdollisuus. Uskallan jopa sanoa, että taide on ihmisoikeus. Tätä ei pidä unohtaa, etenkään muutenkin vaikeina aikoina.