Henri Heikkinen ei tiedä köyhyydestä mitään. Hänellä on oma kokemuksensa ja ennakkoluulot, mutta tietoa ei. Ei ole mitään niin hävytöntä kuin puolustuskyvyttömien kimppuun käyminen. Heikkinen on internetin koulukiusaaja, joka käyttää kirjoittamista lyömäaseena, kun se on tarkoitettu ymmärtämisen työkaluksi.
Määritellään köyhyys
Heikkisen mukaan ”suurin osa suomalaisista köyhistä kaipaisi suoraan sanottuna ”ympäri korvia”. Kun katsotaan, kuinka suuri osa suomalaisista todella on köyhiä, on täysin absurdia väittää köyhyyden johtuvan laiskuudesta.
Köyhyys on vaikeasti määriteltävä termi. Heikkinen ei edes yritä, vaikka tietoa kyllä löytyy mielipiteen muodostamisen tueksi. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2011 Suomessa eli 704 000 köyhää, mikä vastaa 13,2 prosenttia koko Suomen väestöstä.
Tilastokeskuksen määritelmässä ”kotitalous on pienituloinen, jos mikäli sen käytettävissä olevat rahatulot jäävät pienemmiksi kuin 60 prosenttia mediaanitulosta eli keskituloisen kotitalouden käytettävissä olevista rahatuloista.” Näin ollen pienituloisuuden raja on 13 640 euroa vuodessa.
Olen kääntänyt aika suoraviivaisesti pienituloisen köyhäksi paremman puutteessa ja tämän ajaessa asian hyvin. On se ainakin tarkempi määritelmä kuin Heikkisen jako canthilaisiin köyhiin ja luusereihin.
Heikkisen mukaan ainoa hyväksyttävä syy olla terve ja köyhä on pienyrittäjyys. Yrittäjiä köyhistä on 42 000, joten muut ovat Heikkisen mukaan vain laiskuuttaan köyhiä – on siinä Heikkisellä sarkaa, kun lähtee kaikkia läpsimään.
Kovasanaisen kritiikkinsä Heikkinen perustelee omalla esimerkillään. Valitettavasti yhden ihmisen kokemus ja tarina antavat aika suppean ja riittämättömän perusteen. Tästä älykäs lukija huomaa, ettei Heikkisellä ole ole mitään näyttöä tekstinsä tueksi – se on turhaa sanahelinää.
Minäpä väitän – turpaan saamisen uhallakin – että Heikkinen nimenomaan ei tiedä köyhyydestä mitään. Hänellä on käsitys, mutta se perustuu tunteeseen – pelkoon, vihaan, inhoon.
Köyhyys on rakenteellinen ongelma. Se on teollisuuden rakennemuutosta. Se on sitä, kun työnteko ei kannata. Heikkinen ei esitä mitään ratkaisuja näihin ongelmiin. Köyhyys on myös tappava tauti. Se näkyy terveyseroina ja yhteiskunnan voimavarojen haaskaamisena. Tästäkään Heikkinen ei kirjoita.
Heikkisestä en tiedä, mutta minun maailmankuvassani ihmisarvo ei määräydy tilipussin mukaan. Köyhä voi olla viisas, siinä missä joku huonosti kirjoittava lihava peliyrittäjä voi olla täysi idiootti. Kun puhumme köyhyydestä, puhumme köyhistä ihmisistä. Ihmisiä tulisi aina kohdella ihmisinä, ei luusereina tai yhteiskunnallisina ongelmina.
Köyhyydestä voi kirjoittaa viisaastikin. Oras Tynkkynen on kirjassaan Pieni maailmanpelastusopaskuvannut poikkeuksellisen ihmisläheisellä ja laajalla skaalalla köyhyyttä. Jani Kaaro kirjoitti kolumnissaan siitä, miten köyhyys on aivoja syövä loinen: rahanpuutteen ajatteleminen pakottaa ihmisen keskittymään taitojensa sijaan hengissä pysymiseen. Osmo Soininvaara on kirjoittanut köyhyysloukusta.
Teksti ei saa olla lyömäase
Internet tekee helpoksi kokonaisten ihmisjoukkojen leimaamisen. On helppo kirjoittaa kasvottomalle yleisömassalle, kuinka sitä tai tätä saisi lyödä. En usko, että Heikkinen voisi oikeassa elämässä sanoa pienituloiselle ihmiselle: ”Sinä ansaitsisit vain ympäri korvia.”
Heikkisen diskurssi on poikkeuksellisen kovaa ja julmaa. Se on suoranaista vihapuhetta. Siinä oikeutetaan paremminvoivat tarpeen vaatiessa ojentamaan luusereita vaikka oman käden oikeudella. En tiedä, olemmeko vain tottuneet köyhien ihmisten mollaamiseen. Kuitenkin diskurssin kovuuden huomaa, jos vaihtaa sanan ”köyhä” tilalle vaikkapa ”musta”, ”juutalainen” tai ”homo”.
Tai vaihdapa ”köyhän” tilalle ”rahansa veroparatiisiin siirtänyt rikas”.
Mielestäni Heikkinen on kuin koulukiusaaja, joka käy heikompien kimppuun. Ilmeisesti hän tekee sen paikatakseen huonoa itsetuntoa – mitä muuta oman tarinan kertominen noin surullisella nuotilla on. On helppoa ottaa silmätikuksi internetin välitunnilla köyhät, jotka eivät pysty vastaamaan samalla mitalla. Henri hei, eikö varallisuuden takia kiusaaminen ole jo aika vanha juttu?
Provosointi on minusta jonkinlainen laajennettu virheargumentti. Lukija joutuu opponoimaan täysin käsittämättömiä väitteitä. Tekijä ja tämän aidot mielipiteet piiloutuvat tekstin taakse. Silti teksti usein on loukkaavaa ja kovasanaista.
Koulukiusaaminen toimii samalla logiikalla: tekijä ei välttämättä tarkoita lyödä niin lujaa tai sanoa niin sattuvasti. Provosoinnin ohittaminen olankohautuksella on yhtä väärin kuin silmien sulkeminen koulukiusaamiselta. Nyt on vastuullisten ihmisten vuoro sanoa, mitä ei saa tehdä.
Heikkinen on sananvapauden irvikuva. Jälleen kerran arvokas oikeus on valjastettu siihen, kuka haukkuu toista tylymmin, montako voimasanaa saa tekstiin soljumaan. Minulle on kotona opetettu, että jos ei ole mitään kivaa sanottavaa, ole hiljaa.
Blogikirjoitus on vaikuttamiseen pyrkivä teksti. En tiedä, loukkaantuko tästä monikin köyhä vai ei. Heikkisen tekstin vaarana on se, että joku elävä ihminen voi oikeasti tuntea itsensä tarpeettomaksi.
Samanlaiseen henkisen väkivallan käyttöön syyllistytään jatkuvasti. Milloin olemme unohtaneet, että kirjoitamme kuitenkin elävistä ihmisistä eläville ihmisille? Jos yksi tekstin maailmassa leimaa köyhät luusereiksi, toinen tekee sen jo tässä todellisuudessa.
Kirjoittamista käytetään lyömäaseena, kun sen pitäisi olla ymmärtämisen työkalu. Meillä pitäisi julkisessa keskustelussa olla rohkeutta sanoa, mikä on oikein ja väärin. Sananvapaus, joka ei puolusta heikoimpia, on enemmistön tyranniaa ja samanmielisten nyökyttelyä. Nyt jos koskaan tarvitaan taistelevaa heikompien ihmisten puolustamista.
Päätän tähän oppituntini Henri Heikkiselle. Jos tulet Tampereelle, tarjoan sinulle kahvit, jos suostut keskustelemaan kanssani julkisen keskustelun pelisäännöistä ja koulukiusaamisen moraalittomuudesta. Tulen aloittamaan tapaamisemme sanoin: ”Terve, olen Ville Hämäläinen. Minusta sinä et tiedä köyhyydestä mitään…” Tämän jälkeen voimme jatkaa keskustelua myös Acutan aulassa.