Dekkarikerronta syö Ylegaten terää – silti kyse on tärkeistä asioista jotka ovat vielä kesken

Vuoden alusta asti tasaisin väliajoin esiin ponnahtanut Ylegate sai jonkinlaisen päätöksen, kun Ylen johto ja Atte Jääskeläinen tulivat molemmat siihen tulokseen, ettei Jääskeläisellä ole edellytyksiä jatkaa tehtävässä. Loppua kohden kohu vain kiihtyi, kun ensin JSN antoi historiallisen langettavan päätöksen painostamiseen alistumisesta, sen jälkeen Olli Mäenpää julkaisi samaan sävyyn kriittisen raporttinsa ja Ylestä lähteneet Jussi Eronen, Jarno Liski ja Salla Vuorikosi Ylegate-kirjan.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisen sisäpiirin kurkistusaukon siihen, miten Ylessä ajauduttiin tilanteeseen, jossa joukko kärkitoimittajia tympääntyi toimintakulttuuriin siinä määrin, että lähti Ylestä. Se kuvaa myös hyvin ristipainetta, jossa Yle yhtä aikaa suurena mediatalona ja poliitikkojen herkästi pahoittuvien mielten välissä on. Yle-kohu paljasti niin ikään suomalaisille vähäsen Ylen toimituskäytäntöjä. Näitä paljastuksia Ylegate omalta osaltaan syventää ja kertoo juurta jaksaen Ylen johtoportaista, toimituspalavereista, pomoinfoista ja muista läksytyksistä Läksyn läksy –huoneessa.

Yksi tällainen esimerkki on tuoreen ajankohtaistoimituksen esimiehen Jussi Erosen turhautuminen ”kaksipäiseen organisaatiomalliin”. Tilanne oli seuraavanlainen: ajankohtaistoimituksen tehtävä oli tuottaa kunnianhimoista sisältöä verkkoon Yhteiskunta-toimituksen alla . Sen sijaan ajankohtaisohjelmat toteutettiin Lähetys-toimituksen alla. Niissä painotettiin puolestaan studiokeskusteluja vähäisellä toimitetulla sisällöllä, vaikka ne eivät kiinnostaneet katsojia. Ratkaisuksi ehdotettiin ”tilannehuoneen tunnelmaa” ja ”anglosaksista etunojaa”. Tutkivaa journalismia tehnyt Erosen tiimi taas olisi halunnut ohjelmansa tv:n puolelle, jossa myös katsojia olisi ollut enemmän. Eronen lähetti Riikka Venäläiselle muistionsa otsikolla ”Sisältöjen omistajuus hukassa, kaksipäinen toimintamalli syö yhteishenkeä”. Siinä Eronen kirjoittaakin terävästi:

Kun kenelläkään ei ole A-sisällöistä vetovastuuta, kukaan ei tunne lopputuotetta sataprosenttisesti omakseen. – – [Ajankohtaisohjelmat] muistuttavat puhuvien päiden radio-ohjelmia tai pitkitettyjä TV-uutisten haastatteluja. Toimittajien käyttö on vähäistä, kuvaajien ja editoijien käyttö vähäiseltäkin osaltaan tempoilevaa. – – Kahdessa eri toimituksessa työskentelevät toimittajat ja juontajat taistelevat keskenään lähetysminuuteista, yhteishenki on poissa. (27–28.)

Luulisi johdon suhtautuvan tällaiseen kritiikkiin vakavasti. Kuitenkin vastauksena oli vain Venäläisen kehotus lopettaa ”organisaatiolänkytys” ja että ”Atte ei halunnut sitä muuttaa”. Kuitenkin vain vähän aikaa Erosen lähdettyä muutos jo polkaistiinkin käyntiin ja ajankohtaistoiminta päätettiin yhdistää.

Dokumentaarisuudesta todistusvoimaa

Muistioita ja sähköpostiviestejä siteeratessaan Ylegate todella onnistuu dokumentaatioon nojaten osoittamaan Ylen ongelmakohtia. Monien lopputuloksena väliportaan johtajat vain vetoavat Aten tahtoon.

Parhaimmillaan Ylegate olisikin jos se malttaisi nojautua tällaiseen dokumentoituun aineistoon enemmän. Sen sijaan se sortuu suotta halpahintaisiin kaunokirjallisen journalismin keinoihin, esimerkiksi jo alkulehdillä: ”Jussi Eronen pyöritti kahvikuppia käsissään ja odotti. Nämä olivat viimeiset aamukahvit tässä terveyskeskuksen aulaa muistuttavassa kuppilassa, hän mietti” (9). Samanlainen totuuden palasista yhdistelevä lause nähdään myöhemminkin, esimerkiksi tässä: ”Kun hän pyöräili kotiin televisiomeikit kasvoillaan, mielessä pyöri ajatus: ne kuulemani jutut Ylen sisältä Jääskeläisestä taitavat sittenkin olla totta” (132).

Ilman tällaisia Ylegate olisi parempi tietokirja. Lukija voi tehdä riittämiin päätelmiä Ylen jääräpäisestä johtamisesta muun aineiston, kuten varoituksiin johtaneiden tilanteiden ja monesti esiintyneen Atteen vetoamisen perusteella. Nämä toistuvat kirjassa niin usein, että olisi ronskia väittää kaikkea keksityksi. Sen sijaan säätiloilla tai mietelmillä lukija ei tee mitään. Vielä ongelmallisempaa tällaisista mietelmistä tekee se, että ne usein toimivat osoituksina kirjan kirjoittajien moraalisesta oikeamielisyydestä. Välillä sävy on koomisen ylevä:

Eronen oli toiveikas: nyt alkaisi uusi aika. Hän pääsisi Yleen, jossa uutis- ja ajankohtaistyötä teki yli tuhat ihmistä. Yle voisi asioihin perehtyvän ja epäkohtia paljastavan journalismin kautta tarjota suomalaisille enemmän. Rakennan kaikkien aikojen tiimin, Eronen suunnitteli. (24.)

Jälkikäteinen arviointi on upotettu tapahtumahetkiin

Välillä ylevät ajatuskulut koskivat myös journalistisen työn moraalia. Ne ovat varmasti päteviä jälkikäteisen reflektoinnin tuloksia, mutta henkilöiden ajatuksenvirtana tapahtumahetkillä ne muuttuvat korneiksi latteuksiksi. Ylipäätään teoksen poetiikka muistuttaa tietokirjan sijaan paikoitellen enemmän dekkaria. Yksi keskeisimpiä eettisiä ongelmia on teoksen varsin villi käytäntö siteerata muistinvaraisia palaveri- ja kahvipöytäkeskusteluja. Tästä hyvä esimerkki on tilanne, jossa Vuorikoski yrittää saada Venäläiseltä lupaa pääministerin sähköpostiviestien julkaisuun Ylen uutisena:

– Oletko sinä Salla väsynyt? Nyt kuulostaa siltä, että sinulla on kierroksia, hän sanoi siirappisella äänellä.

Vuorikoski ei ollut uskoa korviaan. Kun toimittaja haluaa puhua journalistisesta linjasta, pomo haluaa puhua tunteista ja jaksamisesta.

– Nyt me Riikka emme mene tuolle tasolle. Minulla ei ole jaksamisen kanssa mitään ongelmaa. (155.)

Selvää on, ettei tuota keskustelua koskaan sanasta sanaan käyty. Lukijan onkin syytä olla kriittinen lukiessaan keskustelujen referointeja. Lisäksi teos käyttää haastatteluiden kommentteja ja muuta tekstuaalista materiaalia paikantamatta sitä erillisillä parateksteillä. Kommentit on leivottu muun tekstin sekaan, samaan diskurssiin ja kehystetty vain kevyillä maininnoilla siitä, että tämä sitaatti ei olekaan muistinvarainen osa dialogia, vaan painetun lehden haastattelulausunto. Lähdeviitteet haastatteluihin, raportteihin ja uutisiin puuttuvat kokonaan, vaikka ne parantaisivat lukijan mahdollisuutta kriittiseen rinnakkaiseen luentaan.

Tämä on harmillista, sillä juuri autenttisissa muistioissa ja sähköpostiviesteissä on ytyä ihan riittämiin haastamaan Ylen johtajat. Esimerkiksi Timo Huovisen sähköposti, jossa hän puolustaa alaistensa tekemää Katera Steel –juttua johtoportaalle, on suoraselkäisyydessään niin vastaansanomaton, että se voittaa mennen tullen dramatisoinnit ja dialogit:

”Ymmärrän, että Yle Uutiset toimii sananvapauden puolesta, ei ketään vastaan. Sen kun muistaa, voi tehdä työssään historiankirjoituksen ja eurooppalaisen demokratian kestäviä ratkaisuja ja nukkua yönsä hyvin. Tämä oli minulta sellainen ratkaisu. Monessako sananvapaudeltaan vapaassa valtiossa kyseinen juttu olisi jätetty julkaisematta?”

Huovisen viesti vetoaa korkeisiin auktoriteetteihin. Kun tällaiseen täytyy yksittäisen jutun kohdalla mennä talon sisällä, voidaan perustellusti sanoa, ettei Ylen journalistinen linja ollut journalistin ohjeiden hengen mukainen.

Ongelmia aiheutui, kun Vuorikoski olisi halunnut kertoa uutisen pääministerin yllättävästä sähköpostitulvasta. Kun Vuorikoski ei lupaa saanut, ehti Suomen Kuvalehti ensin. Muiden medioiden haastatteluissa hän joutui kertomaan pääministerin lähettäneen viestejä. Ylekin viimein teki uutisen, mutta se oli sävyltään vähättelevä. Uutisesta muun muassa puuttui Sipilän lista jutuista, joissa Yle oli mennyt liian pitkälle. Lista kuului näin:

”Lestadiolaisjutut
Yrityksen tuulesta temmatut työsuojelujutut
Tulojen ilmoittamatta jättäminen
Jne. jne.” (135)

Esimerkiksi työsuojelujutuille oli perusteet. Enemmänkin listaus kertoo Sipilän pitkittyneestä kiukusta Yleä kohtaan. ”Arvostukseni Yleen on täysi nolla”, kuten Sipilä viestissään kirjoitti.

Päällikkötasolla kohua vähäteltiin. Tästä kertovat muun muassa Riikka Venäläisen kommentit Facebook-keskustelussa, joka koski Baba Lybeckin haastattelua HS:ssa, jossa hän kertoi olevansa huolissaan siitä, mitä Ylessä tapahtuu. ”Baba Lybeck ei työskentele uutis- ja ajankohtaistoiminnassa. Hän on free-juontaja, joka tekee viihdeohjelmaa. Odotan nyt vaan, koska HS kysyy mielipidettä esim. Pikku Kakkosen Ransulta.” (164.)

Aiemmin Ylessä oli annettu varoitus yksityisen Facebook-keskustelun kommentissa Akuutin alasajon harmittelusta.

Yksi Ylegaten keskeinen oivallus onkin se, että siinä missä yleensä julkaisukynnyksen olevan sitä korkeampi, mitä vähäpätöisempi henkilö on kyseessä, Ylessä tämä oli kääntynyt päälaelleen: mitä merkittävämmässä asemassa henkilö on, sitä tiukempi on seula, mitä hänestä kerrotaan.

Ylegate jää paljastuskirjaksi vaikka tietokirjaa tarvittaisiin

Puolueetonta kuvauksesta ei toki saa, eikä se ehkä ole tavoiteltavaakaan. Tässä muodossaan Ylegate on kuitenkin paljastuskirja, joka ei kaihda kaunokirjallisia tehokeinoja. Kirja herättää senkin kysymyksen, näkivätkö kirjoittajat omassa toiminnassaan mitään vikaa. Jotta Ylegate olisi muutakin kuin yhden kevään ajankohtainen paljastuskirja, sen olisi kannattanut antaa asioista monipuolisempi kuva. Saman sisällön olisi voinut tuoda lukijoille myös haastatteluina toteutetun kirjan kautta. Siinä Ylen toimittajat olisivat päässeet antamaan oman subjektiivisen arvionsa dokumentaatioon tukeutuen Ylen tapahtumista ja ongelmista. Samalla oltaisiin vältetty koko teoksen uskottavuutta haastavan kaikkitietävän kertojaäänen ongelmat. Suunvuoron olisi voinut antaa myös Venäläiselle ja Jääskeläiselle, jotka Ylegatessa jäävät auttamatta pahiksen rooliin.

Mielenkiintoinen detalji koko sopassa oli se, että Japanin yleisradion kuvausryhmä oli tekemässä juuri Sipilästä johtuvan kohun aikana dokumenttia suomalaisten mallikelpoisesta sananvapaudesta. Dokumentti päätyikin taltioimaan Suomen historian ainutlaatuista tapausta, jossa Yle taipui pääministerin painostukseen. Ironista kyllä, Japanin yleisradioyhtiö päätti hyllyttää dokumentin. Käytävillä kohun aikaan kulkeneeseen kuvausryhmään liittyi siis Susanne Päivärinnan viittaus eroilmoituksessaan Atte Jääskeläisen tunnettuun maineeseen Japanissa asti.

Tällaisenaan kirja on kuitenkin herkullista materiaalia kenelle tahansa ei-fiktiivisen tekstin kerronnallisesta analyysista kiinnostuneelle. Kyse on myös siitä, miten kertomuksia nykyään käytetään vakuuttamaan ihmisiä. Ylegate juonellistaa, luo syy-seuraus-suhteita, rekonstruoi dialogia ja osoittaa muutokset hahmojen elämässä. Tässä mielessä jonkun Kertomuksen vaarat –hankkeestakin kannattanee kuluttaa ilta Ylegaten parissa.

Ylegate esittelee riittävästi todistusaineistoa, jotta sen pääargumentti pitää: journalistit eivät pystyneet tekemään työtään, kun päätoimittaja ei asettunut heidän ja kuumina käyvien poliitikkojen väliin palomuuriksi. Riittävällä määrällä tapausesimerkkejä, jotta kyseessä ei yksinkertaisesti voi olla joukko samanlaisia yksittäistapauksia, kirja esittelee Ylen keskeiset ongelmat, kuten mielikuvien herättämisen pelon, juttujen muuttelun ja toimittajien siirtämisen tehtävistä toisiin. Välillä puututtiin naurettavan pieniin asioihin. Yle-kohun ollessa kiivaimmillaan jopa pääministerin haastattelutunnille osallistunutta toimittajaa vaihdettiin, ettei Katera Steel nousisi siellä turhaan esiin.

Yksi ”hähää” liikaa

Jääskeläisellä ei ole tapana nöyrtyä edes silloin, kun se olisi hänelle hyväksi.

Vuonna 2012 hän oli palaamassa kotiin koulun vanhempainillasta, kun rahaa ja tupakkaa pummannut mies hyökkäsi hänen kimppuunsa Myyrmäen asemalla Vantaalla. Jääskeläinen kertoi tuolloin Ilta- Sanomille, että mies oli useita kertoja lyönyt häntä nyrkillä ja potkinut.

Kun Jääskeläinen oli onnistunut pakenemaan metallitolpan taakse, hän oli vielä kurkistanut sen takaa ja huikannut pahoinpitelijälle:

”Hähää.” (HS 28.5.)

Viimeinen käänne tapahtumasarjassa oli Helsingin Sanomien haastattelu, jonka lomassa Jääskeläinen sanoi Ylen voivan jopa lähteä JSN:sta ja perustavan oman itsesääntelyelimen. Jääskeläisen yritykset vedota ensin sarkasmiin, sen jälkeen heiton teoreettisuuteen ja lopulta myönsi mokansa. Tämä saattoi olla viimeinen korsi keon päälle. Ehkä myös Ylen johto tajusi, että Jääskeläisen mopo keulii sen verran pahasti, ettei paluuta uskottavaan johtamiseen ole kaiken jälkeen enää millään.

Kun Jääskeläisestä on monelle suomalaiselle syntynyt jos jonkinlaisia mielikuvia, on hyvä, että Jääskeläinen pääsi Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla Anna-Sofia Bernerin haastattelussa kertomaan oman näkökulmansa asioihin. Juttu antaa myös Jääskeläisen persoonasta monipuolisen kuvan:

Kuusi laudaturia kertoo asiasta, josta tuntuu vallitsevan laaja yksimielisyys. Siitä, että Atte Jääskeläinen on fiksu ihminen. Älykäs, nopea, analyyttinen, terävä. Näitä sanoja käyttävät nekin, joiden mielestä Jääskeläinen on toiminut väärin.

Jääskeläistä kuvaillaan loogiseksi ja rationaaliseksi ajattelijaksi. Ihmiseksi, joka miettii siirtojaan.

Hänellä sanotaan olevan pelurin aivot. Joku toinen kutsuu sitä strategiseksi ajatteluksi.

Jääskeläinen itse kuvaa itseään visionääriseksi johtajaksi.

”Se on varmaan mun suurin vahvuuteni. Pystyn kuvittelemaan tulevaisuuden, sen eri vaihtoehdot ja sen, mihin meidän tulee siinä tulevaisuudessa mennä.” (HS 28.5.)

Vaihtoehdot Jääskeläinen kuvitteli myös tämän kohun päättymisen suhteen: 1) romahtaminen, mitä hän ei aikonut, 2) selviytyminen ja jatkaminen entistä vahvempana, 3) komeat potkut ja tieto siitä, että hänet palkataan johonkin, koska potkujen takana on periaatteista kiinni pitäminen. Jääskeläisen lähtö Ylestä ei oikein istu mihinkään noista skenaarioista. Jääskeläinen tuskin kuvitteli joutuvansa lähtemään sen jälkeen, kun hän oli muutamaankin otteeseen saanut luottamuksen hallitukselta ja toimitusjohtajalta. Lopulta Jääskeläisen lähtö tiivistyneekin liikaan itsevarmuuteen. Hän huusi yhden kerran liikaa ”Hähää”.

Kritiikki valui kuin vesi hanhen selästä

Merkille pantavaa on sekin, miten hyvin Jääskeläinen onnistui väistelemään kritiikin retorisella pelillään. Myös HS:n haastattelussa kuvatussa Forssan tilaisuudessa, jonka aiheena oli se, miltä mediapomosta tuntuu olla kohun keskellä, Jääskeläinen maalaili isolla pensselillä ja väisteli vaikeimpia paikkoja, kuten JSN:n langettavaa päätöstä:

”Puuttumattomuus on tässä tehtävässä myös rikos. Päätoimittaja, joka laiminlyö tahallaan tai huolimattomuuttaan valvontavelvollisuutensa siten, että rikos toteutuu…”, Jääskeläinen aloittaa.

Pääministerin sukulaisten yhtiöstä kirjoittaminen ei tosin ollut rikos, minkä Jääskeläinenkin huomaa. (HS 28.5.)

Samaa kaavaa toisti se, kun Ylen itse järjestämässä riippumattomuusillassa Jääskeläinen totesi Jarno Liskin loppujutun olleen vain huono ja vältelleensä sen ääneen sanomista tuohon julkiseen keskusteluun asti. Näin sanoessaan Jääskeläinen pelasi varsin ovelasti: kukaan ei voi tuollaisen heiton jälkeen huomauttaa, että tästä ei ollut missään kohtaa jutun julkaisuprosessia puhetta – ei niin, sillä Jääskeläinen hyvänä tyyppinä ei halunnut pahoittaa huonosti kirjoittaneen toimittajan mieltä. Selitys on yhtä aikaa ovela mutta myös ontuva: toimittajan työssä kuka tahansa tottuu jutun editointiin, sparraukseen jutun parantamiseksi ja kritiikkiin, joka kohdistuu juttuun. Jälkikäteinen nolaaminen taas ei kohdistunut juttuun, vaan toimittajaan. Vaikka Jääskeläinen muuta esittikin, ei hän toimittajan suorassa lähetyksessä nolaamalla antanut itsestään reilun tai hyvän tyypin kuvaa, pikemminkin päinvastoin.

Samoin Jääskeläinen toisteli jälkeenpäin mielellään sitä, miten hän halusi vain tarkistaa faktat paremmin. Faktoissa ei kuitenkaan ollut vikaa. Juttujen tausta-aineistoihin venkoilevat päälliköt eivät halunneet tutustua, vaan enemmän närää aiheuttivat adjektiivit. Ja mielikuvat, joita juttu voi herättää.

Yksi ikävä jälkinäytös liittyy JSN:oon. Jääskeläisen heitto JSN:sta lähtemisestä oli tietysti aivan omaa luokkaansa, mutta sekä sitä ennen että sen jälkeen Ylen johdolla oli vaikeuksia niellä langettava päätös.

Heti tuoreeltaan Yle näytti Jääskeläisen haastattelun, jossa hän kommentoi päätöstä, vaikka päätökset on hyvän tavan mukaan aiemmin julkaistu sellaisinaan selittelemättä. Jo tässä yhteydessä Jääskeläinen muistutti äänestystuloksesta, joka meni tasan ja jonka ratkaisi puheenjohtajan ääni. Tämä oli tarpeetonta, sillä sen voi jokainen lukea päätöksestä. Sen esiin nostaminen erikseen oli omimpiaan heikentämään päätöksen vakavuutta.

Vielä viimeisimmän kerran toimitusjohtaja Kivinen yritti vesittää päätöksen:

LK: Tässä episodissa olennainen eri käsitys oli pohjalla siitä, taipuiko Atte Jääskeläinen johonkin väärään painostukseen, joka häneen kohdistui yhden jutun kohdalla vai ei. Ja tämän vastauksen hän tietää itse, ja minä luotan ainakin siihen, mitä hän on siitä sanonut.

Toimittaja Johanna Vesikallio: Ja siitähän on myös JSN:n langettava päätös.

LK: Jossa todetaan, että tilanteessa oli piirteitä, joiden voidaan antaa aiheen olettaa. Tää osoittaa kuinka vaikea tilanne oli, kun siihen liittyy mielikuvat ja vaikutelmat. (A-studio 29.5.)

Samoin Kivinen piti esillä eräänlaista ajojahtiretoriikkaa viittaamalla siihen, että Jääskeläiseen kohdistunut paine oli kohtuuton. Tosiasiassa Jääskeläiseen kohdistui painetta ennen muuta hänen omista sanomisistaan ja tekemisistään johtuen. Jossain toisessa organisaatiossa sitä kutsuttaisiin vastuun kantamiseksi.

Mitä seuraavaksi?

Ylegate kertoo ikään kuin ohimennen myös mediakentän toimijoiden keskinäisiä suhteista ja siirtymisistä talosta toiseen sekä median edustajien ja valtaapitävien läheisistä väleistä. Tästä yhtenä esimerkkinä muiden muassa on Radion sinfoniaorkesterin soitinlahjoitusten hankaluutta harmitteleva Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivinen, kun toimittajat kysyvät toimitusjohtajan vierailun yhteydessä, mitä hän piti veroparatiisiuutisoinnista. Vieläkin kuvaavampaa oli kiistely siitä, onko ”veroparatiisi” asenteellinen sana vai ei. Toimittajista yksi hyvin muistuttikin, että kyse on kansainvälisestä talousuutisoinnista käännetystä, vakiintuneesta termistä.

Jääskeläinen ei varmasti olisi enää voinut uskottavasti toimia päätoimittajana. Seuraajan tontti ei kuitenkaan ole kadehdittava. Keskeisin ongelma on kuitenkin se, että Jääskeläisenkin jälkeen Yleen jää toimitusjohtaja Kivinen. Hänen tehtävänsä, rahoittajien eli poliitikkojen lobbaaminen on valunut päätoimittajankin vastuulle, mikä heikentää henkilöstä riippumatta Ylen journalistista riippumattomuutta.

Monet lähteet pitävät juuri tätä Ylen ongelmana. Sama toistuu myös HS:n haastattelussa Jääskeläisen suulla:

Lobbaustehtävä on valunut myös Jääskeläiselle, jolla ei ole ollut tapana väistää vastuuta ja vaikutusvaltaa.

”Tietysti olisi parempi, että muut sitä hoitaisivat. Mutta en ajattele, että tässä roolissa pitäisi olla kokonaan sen ulkopuolella”, Jääskeläinen sanoo.

”En tunne huonoa omaatuntoa siitä, että olen perustellut poliitikoille, että koittakaa nyt tajuta, kuinka tärkeää Yleisradion journalismi on Suomelle ja sen tulevaisuudelle.” (HS 28.5.)

Kuka tahansa joka seuraajaksi tulee, on siis edelleen poliitikkojen ja journalistisen linjan puristuksissa. Vastuu ei voi olla yksin Ylen toimijoiden, vaan myös poliitikkojen olisi syytä lopettaa Ylen uhkailut rahoitukseen puuttumisesta. Veronmaksajat eivät tee mitään kuoliaaksi vaiennetulla Yleisradiolla, vielä vähemmän hallituksen radiolla. Kun Jääskeläisen tai lähteneiden toimittajien sanomisten tasolla tästä ei vallitse erimielisyyttä, syyttävän sormen tulisikin varmaan osoittaa Arkadianmäelle.

Lähteet:

• Eronen, Jussi, Liski, Jarno & Vuorikoski, Salla. Ylegate. Barrikadi, Helsinki. 2017
• Berner, Anna-Sofia. ”Älykäs, kunnianhimoinen, näsäviisas ja peluri – Ylen Atte Jääskeläinen on jääräpää, joka haluaa kertoa, miten asiat oikeasti ovat” HS28.5.2017
• A-studio, Yle. 28.5.2017